Jari sulkakynän jatkeena
Kirjailijanurani alkoi 8-vuotiaana, kun tätini, kirjailija Raisa Lardot antoi keltakantisen kierrelehtiön ja pyysi kirjoittamaan runoja. Minähän kirjoitin. Nuoruus- ja aikuisiällä runoni pusertuivat biisieni sanoituksiin, joita väsäsin kymmenittäin. Ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa runokokoelmani ilmestyi vuonna 1995. Rustailen yhä muun kirjoitustyön ohessa silloin tällöin runoja, mutta uudeksi kokoelmaksi asti niistä ei vielä ole.
Jälkeen jääneet paperit
Tulin aina paikalle, kun runoilijoiden
näköiset runoilijat olivat poistuneet.
Pengoin laatikot, roskakorit, hyllyt:
etsin kuluneiden kirjojen sivujen välistä,
viettelin muusia, vaivasin kustantajia.
Niitä alkoi löytyä yhä enemmän:
valkoisia, tyhjiä arkkeja,
rypistettyjä, revittyjä, puoliksi poltettuja,
runoilijoiden näköisten runoilijoiden
jälkeensä jättämiä.
Tällaista se siis oli, luomisen tuska.
Minun oli helppo täyttää ne, kirjoittaa
tyhjät täysiksi, elvyttää paperin
kuivuneelle iholle elämää,
ajatuksia rakkaudesta, toiseutta.
Menetin yöuneni, unohdin työn
ja lapset, mikään ei ollut tärkeämpää,
ei edes kaunis vartalo, kun näin miten
jänis ruusu päässä vaeltaa kukkamaassa.
Hetkittäin sanat hohtivat paperilla
jo ennen kuin ehdin kirjoittaa ne.
Kynäni ei enää jaksanut sitä vauhtia,
uupui, nojasi kämmenet polviinsa, katkesi.
Lopulta runot näkyivät tyhjiltä arkeilta
valmiina ilman kirjoittamista.
Tätäkö se olikin!
(Runokokoelman Kasuaari avausrunosta)
|
